Mekko Rouva Uunilalle

Koulussa viime jaksossa tarkoituksemme oli tehdä juhlapuku asiakkaalle erityismateriaalista. Aivan täysin tämä ei toteunut, opettaja kun päätti että pidämme aiheeseen kuulumattomia ja kenenkään oppilaan työhön vaikuttamattomia muotoiluntunteja (siis, hieno ja kiinnostava aihe, mutta aivan väärä aika) tuntiemme aikana. Lisäksi ompelutunteja meni pois kun kävimme luokan kanssa Helsingissä Habitare messuilla.

tälläsiä me ollaan koulussa

Asiakkaanani oli siis Anne, eli Rouva Uunila kuten häntä nykyään useinkin kutsun mentyään naimisiin. Anne ei tiennyt minkälaisen, -näköisen, -tapaisen tai -oloisen mekon olisi halunnut, joten tein hänelle muutaman suunnitelman. Olin Eurokankaassa nähnyt ihan Annen näköistä satiinia, josta sain idean kehonmyötäisestä vesiputouspäänteisestä mekosta sparklaavalla vyöllä. Vaikka olin itse aika varma Annen pitävän ideasta, tein useamman piirroksen. Näistä piirroksista Anne piti eniten juuri tuosta kyseisestä mekosta. Itse kankaat löytyivät Helsingin Eurokankaasta, hieno ja iso paikka vaikka myyjä olikin töykeä :P

Totuttuun tapaan asiakkaasta otettiin mitat, joiden pohjalta kaavotettiin ja ommeltiin kauniin valkoinen ja laskeutumaton peruskaavan protokappale. Opettajan mukaisesti Annen vyötärö mitattiin mielestäni liian alhaalta, kuulemma stantardien mukaan vyötärö ei ole niin korkealla. Eihän protokaan sitten istunut ensimmäisessä sovituksessa. En kuunnellut opettajaa, joka ehdotti ottamaan varovasti sentin kapeammaksi vyötärön, vaan täräytin suoraan neljä senttiä kapeammaksi ja nostin itse vyötäröä kahdella sentillä. Sopi täydellisesti sen jälkeen. Opettajan ilme oli aika korvaamaton kertoessani näistä suurista poistoistani.

Seuraavana edellisen proton sopiessa kuosittelin itse mekon kaavat ja ompelin niiden pohjalta kuositellun protokappaleen kauniin harmaasta, mutta vähän laskeutuvammasta kankaasta. Tähänkään protoon ei tullut loppujen lopuksi kovinkaan paljon muutoksia, vähän istuvuuden parantelua paikkapaikoin, mutta muuten sekin istui. Helman kiilalevennykset kaavoitettiin suoraan osaksi helmaa. Tein vielä pääntiestä erillisen proton opettajan niin sanoessa testatakseni riittääkö kaavoittamani vesiputouslaskonvara oikeasti. Samalla tein pääntien vuorittamisharjoituksen. Tämän jälkeen aloin tekemään itse mekkoa varsinaisesta kankaasta.

Materiaali oli hyvin ohutta, liukasta ja rispaantuvaa satiinia, joka ei kuitenkaan loistanut lävitse. Päätimmekin asiakkaan kanssa ettei vuoria tarvita kuin yläosaan. Tukikangasta ei tarvitsisi vetoketjusauman lisäksi muualle kuin ohuet suirot yläosan käden ja päänteille, ettei vinolangansuunta antaisi liikaa periksi ommellessa. Vinonlangansuunnan venyminen olikin haasteellisin osuus koko mekon ompelemisessa. Onnistuin kuitenkin saamaan helman kappaleet ommeltua samalle kireydelle ilman venymisiä. Vetoketjukin ommeltui opettajan mukaan täydellisesti. Opettajaltamme ei pahemmin kerry kehuja, joten olin ylpeä ompelemisistani. Mekon sovituksessa huomasimme kuitenkin että vaikka koko muu mekko istui hyvin, juuri tuo vetoketjusivu oli liian leveä ja vaati kolmen sentin kavennusta. Ei siinä muuta kuin sitten vetoketju auki, uudet tukikankaat, ja uudelleen ompelu. Vyön ompelussa oli haastavaa saada sovitettua hyvin joustava neulospohjainen paljettikangas ja joustamaton satiini toisiinsa. Ensiyrityksen ja -failaamisen jälkeen päädyin käsin harsimaan kankaat toisiinsa ennen ompelua, ja näin vyön ompelu onnistui. Pääsinkin mittailemaan sen sitten oikean mittaiseksi ja ompelemaan hakaskiinnityksen.

Itseäni, ja niin myös asikastani, harmittaa ettei mekkoa saatu loppuun. Aika loppui vaikka teinkin töitä ahkerasti. Jäljelle jäi helman ompelun lisäksi vain pieniä käsinompeluita ja loppu silittäminen. Nyt mekko odottaa jonkun kahdeksan viikkoa lokerossani työssäoppimiseni päättymistä. Itseasiassa taitaapi koko luokan mekkoprojektit odottaa sen kahdeksan viikkoa, tietääkseni kukaan ei saanut mekkojaan valmiiksi.